Myönnän ja vannon riemuni olevan suurin omassa seurassa. Yksin ja ilman analysaatioelimen raksutusta.
Niin paljon kuin rakastankin ihmisiäni, sitä yhtä etenkin, on paras olla yksin, parhaat ne ajat jolloin olen minä ja tila ja aika.

En pidä lapsista.
En pidä siitä mitä ihmisille tapahtuu. Ei edes kokonaista puhelinsoittoa ilman että joka kolmas sana on huudahdus lapselle tai kauhistelu oksennuksesta matolla.
En pidä siitä kuinka menetän heidät kiirelle, unettomille öille ja uskomattomalle hössötykselle.
Osaksi menetän oman paraatipaikkani, draama-arvoni.
En ole koskaan halunnut lapsia. En ole koskaan pitänyt lapsista. En edes lapsena.
Tämä ei tee minusta pahaa ihmistä.


Mieheni joutui eilen sanomaan minulle että minun tulisi olla enemmän itsekeskeinen narttu.
Ei niin empaattista, saan toisten kipuja ja näin unessa pahasta olosta, hän olikin joutunut sairaalaan.
Siinä.
Yli-empaattinen, lapsista pitämätön nainen.

Olen kiinnostava.

Nämä asiat pitää sanoa.
En ole kirjoittanut tarpeeksi ja asioista ei jää jälkiä, sellaisia selkeitä joihin voi palata ja jotka jotenkin tallentuisivat aivokuoreen niin että niistä on hyötyä.


Tuntuu että olen toki menettänyt vaikka kuinka paljon tässä hypyssä.
Tänään sain kuulla että ystävä seuraa perässä ja tekee samankaltaisen hypyn.
Pakko sanoa että itsekkäälläkin tavalla tuli hyvä mieli. En ole ainoa joka lähti ja jätti ja hyppäsi maaseutuun ja epävarmaan epäkapitalistiseen elämään. Otti riskin. Jos katsotaan ulkopuolisen silmin siis.
Minusta kuitenkin kyse on siitä ettei muita vaihtoehtoja ollut. Ei voinut enää jäädä.


Tuleeko muistuttaa?
Onnellisesta yksinolosta. Rakkaasta omasta tilasta. Mahdollisuudesta paremman puutteessa sairastua syömiseen ja syömättömyyteen ja öisiin hölkkälenkkeihin.
Rakastelun kestäessä miettiä lenkillepääsyä ja punnerrusten ikävää.


Heti repsahduttuani uudelleen tähän kätevään ratkaisuun, sairastuin keuhkoputkentulehdukseen.
Keho ei enää kestä sellaista. Ja olen liian onnellinenkin. Mutta nämä sairaudet ovat niitä jotka tulevat. Ja menevät.

Pohdin kirjan kirjoittamista. Isoa seinätaideteosta ja käsityöröykkiöitä.
Karata en voi. Minulla on lemmikki.
Olisinko sitä tullut paljon ajatelleeksikaan.
Ehkä hieman.
Kaikki on aivan liian mahdollista.

Juri, I'm not sure I love you anymore

What would we talk about
I guess about what is on our minds

then meditate
mentally hyperventilate

the charming boy gave me music

and a gift like that can only make me feel love

of the lustiest kind

Juri I love you

Of how books are read

into evenings with lavenderchocolate

there will be times where they came from

pearls someone should give me

In the cupboard always

I read poems i love poems

french hand-writing, pencil atmospheres

in annoying summer weather we are headed to a mechanical wedding

feltpen on paper making that noise as the evening at eleven in may

sleep and sleep as that book all deserving

there is so much that is much that is so much that intoxicating but which doesn´t completely stuff

would put so stuffy

smelling like plastic wallpaper, not-good brown